Tänään aloin miettiä vähän, että mitäköhän minulle oikeastaan kuuluu. Koulussa menee suhteellisen hyvin, ja vaikeammatkin aineet ovat alkaneet sujua paremmin (kemia ja matikka). Yhtenä päivänä mietin, alkaako se verottaa muita numeroitani, kun sain bilsan kokeesta 7½, eli huonomman kuin olin ajatellut ja toivonut. Mietittyäni asiaa uudelta kannalta, tajusin, että no ei kai nyt sentään...

Viimeinen kevät peruskoulussa on alkanut, ja minua ahdistaa. Ajatus jälleen kerran kaiken tutun ja turvallisen jättämisestä ja uudelleen aloittamisesta tuntuu todella kolkolta ja haikealta. Mihin kaikki vuodet ovat kadonneet? 9. luokan jälkeen on tarkoitus mennä lukioon. Suurin osa kavereistanikin menee lukioon, ja toivon mukaan samaan minun kanssani, joten toivottavasti ja todennäköisesti kaveripiirini ei kuihdu. En tiedä saisinko uusia, kai sitten saisin...

Joskus tosiaan tuntuu, että tähän elämään ei kuulu yhtikäs mitään muuta kuin heräämistä, koulunkäyntiä, ja treenaamista. Ja räntäsadetta täällä Suomen ilmastossa. Toisin sanoen alan olla jonkun verran tympääntynyt tähän samaan vanhaan.

Viikonlopun olen saanut olla omissa oloissani, luojalle kiitos siitä. Porukoiden ollessa käymässä toisella paikkakunnalla olen käynyt lenkillä, uimassa, sekä tehnyt lihaskuntoa. Kokkasin tortilloja. Katsoin tv:tä. Ja Aras voitti kuin voittikin Selvitytyjät. Viikonloppu on taas ohi. Liian nopeasti, aivan liian nopeasti. Entäs sitten, kun huomaankin, että koko elämä meni ohi, tuosta noin vain - viiuuh. Mitä sitä tulikaan oikeastaan tehtyä?